En pidä kiroilusta, koska olen ajatellut sen olevan erittäin ruman kuuloista ja verbaalisesti heikkolahjaisten tapa ilmaista itseään sitten, kun sanat loppuvat. En nyt halua sädekehääni kiillottaa, koska tokikin olen kiroillut ennen kuten se kuuluisa mehtäläinen, mutta lasten syntymän jälkeen olen pyrkinyt korvaamaan kirosanoja muilla sanoilla. Nyt en siihen kuitenkaan pysty, koska rumempaa tapaa en löydä haistatella. Eli HAISTA VITTU, SYÖPÄ!!!

Äitini sairastui yllättäen viime kesänä syöpään. Tai no, eiköhän kaikki yllättäen sairastu. Mammografiassa ei mitään näkynyt, mutta onneksi hän itse oli valveutunut ja vaati tutkimuksia. Kiireellisen leikkauksen jälkeen hän on nyt käynyt sytostaattihoitoja ja sädehoitoja läpi, surrut ja murehtinut, menettänyt hiuksensa ja ripsensä, pahoinvoinut, ollut pohjalla.  Tulevaisuus onneksi kuitenkin näyttää tällä hetkellä melko valoisalta. Pitkä tie on takana ja paljon se ihmiseltä vaatii, että jaksaa kuntouttaa itseään.

Syöpä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Hämmästyttävän paljon on viime viikkoina kuollut julkisuuden henkilöitä syöpään – Lemmy Kilmister ja David Bowie nyt tässä mainitakseni. Paljon on myös syöpään sairastunut ihmisiä..ja eläimiä.

Viime viikolla käytin koiravanhuksemme eläinlääkärissä huolestuttavan karvanlähdön vuoksi. Tuolla reissulla muuttui terve koira kuolemansairaaksi. Karvanlähdön syyksi ilmeni kasvain, jota ei voida poistaa. ”Mikäli oireet pahenevat, suositellaan eutanasiaa” luki eläinlääkärin selvityksessä. Eutanasiaa. Miten pahalta tuo sana kuulostaa, miten loputtomalta. Katsoin koiravanhustamme, joka kuitenkin on pirteä ja elinvoimainen karvanlähtöä lukuun ottamatta, ja mietin, missä vaiheessa tila romahtaa. Mietin myös sitä pirun kasvainta ja kiroan sitä. Miksi sen on pitänyt tulla pilaamaan kaikki?!Siellä se on ja muhii, tekee pahojaan, tappaa hitaasti rakasta koiraamme sisältäpäin. ”Mene helvettiin, POISTU!!!”,tekee mieleni huutaa kasvaimelle.

Olen koiran meille tulosta lähtien ajatellut, että jonain päivänä tulee se päivä, kun toisesta joutuu luopumaan ja tekemään sen viimeisen palveluksen. Vuosia olen sanonut, että tuolloin en aio antaa koirani kärsiä. Nyt kun leima on lyöty, ei mieleni halua hyväksyä asiaa. Tuomion saamisen jälkeen aloin vimmatusti googlailemaan. Halusin löytää vaihtoehtoisen keinon koiran parannukseen. Kai sellaisia on?!Onhan ihmisilläkin mahdollisuus kokeilla vaihtoehtoisia syöpähoitoja, joten miksei koiralla olisi?! Ei löytynyt, ei. Asia pitäisi hyväksyä. Osa minusta hyväksyikin, mutta osa luottaa edelleen siihen, että keksin ja löydän jonkin keinon, mikä joko pitkittää koirani elämää tai tekee siitä miellyttävämpää. Olen hukassa, toiveikas ja surullinen. Eläinlääkäri lohdutteli, että vielä voi mennä vuosiakin, ennen kuin koiran kunto romahtaa. Minä pelkään, ettei koirani näe ensi kesää. 

En tiedä kumpi on parempi, luopua heti vai tehdä luopumista pitkään. Molemmissa on puolensa ja nyt ainakin kykenen käymään kriisin vaiheita jo etukäteen läpi, joten koiramme tuleva poismeno voi olla helpompi hyväksyä. Helppoahan se ei missään nimessä tule olemaan, koska kyse on perheenjäsenestä, joka on ihastuttanut ja raivostuttanut elämäämme vuosia. Koiramme oli vuosia perheemme keskipisteenä, ennen lasten syntymää. Paikkaansa hän on joutunut etsimään vuosien saatossa, mutta aina pysynyt rinnalla. Koskaan, ei ikinä, koiramme ole ollut vihainen tai aggressiivinen, vaan aina häntä heiluen hän on tullut vastaan. Hän on lohduttanut suurissa suruissa ja ollut paikalla kun ollaan iloittu. On siis TODELLA kurjaa luopua omasta, pienestä pennusta, joka on vuosien aikana kasvanut harmaantuneeksi herrasmieheksi.

Vaihtoehtoisia hoitoja etsin edelleen, mutta nyt olen hyväksynyt sen, että parhaiten autan koiraani tarjoamalle hänelle hellyyttä, läheisyyttä ja herkkuja.  Etukäteen ei kannata tulevaa surra, mutta valmistautua siihen voi. Ja pitää puhua. Puhua, puhua, puhua! Toisaalta taas kannattaa näistä viimeisistä yhteisistä hetkistä nauttia ja suoda toiselle arvokas loppu. Mutta ei vielä tänään.

 

Pari vuotta sitten työyhteisössäni kävi puhumassa Tom Pöysti. Suhtauduin aluksi puhujaan hieman skeptisesti, koska hänhän oli minulle vain Lasse Pöystin poika ja Vääpelin Körmyn vänrikki Nappula. Tuo puhe kuitenkin sai minut hurmioonsa ja luulisin, että uskoon tulleet ihmiset ovat kokeneet jotain samaa.

Pöysti puhui kaksi tuntia ja työyhteisömme nauroi kaksi tuntia. Kyseessä ei ollut stand up-esitys vaan Pöysti puhui täyttä totta ja jokainen meistä varmasti tunnisti itsensä jossain kohtaa Pöystin puhetta.

Koska puheesta on kaksi vuotta aikaa, en todellakaan voi muistaa sanatarkasti, mistä kaikesta Pöysti puhui. Mieleeni jäi erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin Pöysti kertoi, kuinka Kiinassa miljoonat ihmiset pyöräilevät aamuisin töihin ja tervehtivät toisiaan kohdatessa liikennevaloissa. Kun taas suomalainen herää aamulla niin hänellä on jo päivä pilalla ennen kuin hän pääsee sängystä ylös. Suomalainen miettii, että taas perkele pitää herätä ja nousta, ja helvetti soikoon kun pitää töihinkin lähteä ja naamakin on kuin petolinnun perse jne. Mutta näinhän se on – ainakin omalla kohdallani.

Tänäkin aamuna herätessäni klo 4.30 ei todellakaan ollut yhtään iloista ajatusta mielessäni. Ei todennäköisesti olisi ollut, vaikka olisi ollut perjantai. Ja miksi ei? Koska on työpäivä ja pitää lähteä. Ikkunasta kun katsoo ulos niin vielä enemmän tekee mieli mennä takaisin vällyjen väliin ja unohtaa koko maailma. Mutta kun sieltä sängystä saa repäistyä itsensä irti ja itsensä potkittua töihin niin huomaakin, että tässä sitä taas ollaan ja pidän työstäni. Miksi aamu pitää aloittaa niin negatiivisesti? Ajattelinkin kokeilla sellaista vaihtoehtoa, että laitan kellon hieman aikaisemmin soimaan ja suon hetken positiivisille ajatuksille ennen kuin nousen ylös. Vaikeahan niitä on keksiä siihen aikaan aamusta ja monet todennäköisesti sanoisivat, ettei sellaisia edes ole. Pötypuhetta, kyllä on! Tänäkin aamuna olisin voinut olla kiitollinen siitä, että sähköt eivät menneet poikki yön aikana kamalasta tuulesta huolimatta, sain nukkua koko yön ilman herätyksiä ja illalla saisin katsoa boksilta kauan odottamiani Game of Thronesin jaksoja. Yksinkertaista!

Elämässä on hyviä asioita, jos vaan jaksaa niitä miettiä. Monesti huomaamme vain huonot asiat ja niistä valitamme, mutta kuinka moni miettii päivittäin hyviä asioita ja on niistä kiitollinen? Olen lapsillekin yrittänyt opettaa sitä, että päivässä on vähintään yksi yhteinen ruokahetki ja silloin keskustellaan päivän kuulumisista. Samalla myös yritän kysellä, että mitä kivaa tässä päivässä on ollut. Välillä saan vastaukseksi murahduksia ja ”ei mitään”-kommentteja, mutta usein tulee esiin asioita, joita itse en ole edes huomannut enkä tajunnut, että lapsi pitää niistä.

Palataan vielä Pöystin esitykseen. Toinen asia, mikä esityksestä jäi elävästi mieleeni oli se, että Pöysti kehotti ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä elämäänsä, katsomaan tietyin väliajoin peiliin ja miettimään, että OLENKO OIKEASSA PAIKASSA? Helppoa, eikö totta?! Eli olenko tyytyväinen elämääni, olenko tyytyväinen parisuhteeseen, perheeseen, ystävyyssuhteisiin, asumisolosuhteisiin, työoloihin ja niin edespäin. Jos johonkin kohtaan olen tyytymätön, niin vaihdan tai korjaan sen. Esimerkiksi jos asuinolosuhteet eivät tyydytä niin silloin aletaan miettiä, että missä sitä haluaisi asua ja miten sinne pääsisi. Kaikki ei voi tapahtua heti, mutta ei mitään tapahdukaan, jos jäädään voivottelemaan eikä asialle tehdä mitään. Monesti itsekin sortuu lauseisiin, että pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. Lopeta voivottelu ja TEE!

ps. Oheisesta linkistä näkee osan Pöystin esiintymisestä Jytyn luentopäiviltä: https://www.youtube.com/watch?v=Nq4gDpcwwgU

Nyky ihmiseltä on järki kadonnut päästä. Halutaan vain enemmän ja enemmän, eikä enää tyydytä mihinkään pieneen. Olen nykyihminen ja kauhuissani. Sen vuoksi tämän blogin perustinkin.

Olen jo pitkään kaivannut muutosta elämääni, mutta en tiedä, mitä se muutos on. Jonkinlaista kriisiä käyn ilmeisesti läpi ja olen nyt reilun kolmenkympin iässä tajunnut, että en voi vaan lallatella läpi elämän. Elämällä täytyy olla jokin tarkoitus. Hippikö minusta on tulossa..? (Hippejä yhtään vähättelemättä!)

En tietysti ole pahimmasta päästä, vaikka itse sanonkin. Olen sentään saanut jotain aikaiseksikin. Minulla on upea perhe, ihana aviomies ja kaksi pientä, suloista lasta, jotka tekevät elämäni elämisen arvoiseksi. Minulla on hyvä työ, auto ja omakotitalo. Minulla on kaksi kissaa ja elämän ehtoopuolella oleva koiravanhus. Tuota koiravanhusta katsoessani tajuan, että elämä on lyhyt ja muutosta tarvitaan NYT.

Viime vuoden aikana olen kohdannut pieniä vastoinkäymisiä. Lähipiirissä on tapahtunut syöpään sairastuminen sekä burn out. Kipuiluja on muitakin ollut ja jopa kuolema on niittänyt kaveripiiriä. Elämä on lyhyt eikä enää voi ajatella, että ”sitku”. Ei mitään sitku, vaan NYT.

Viime kuukausien aikana olen kamppaillut itseni kanssa ja miettinyt, mitä haluaisin tehdä työkseni. Kuten sanoin, minulla on hyvä työ – työ josta pidän, mutta johon en haluaisi aamuisin lähteä. Syy on lapset.

Lapseni ovat vielä pieniä ja haluaisin viettää aikaani heidän kanssa, mutta taloudellinen tilanne ei vaan yksinkertaisesti salli sitä. Vielä. Aion meinaan järjestellä elämäni niin, että puolenvuoden tai vuoden sisällä pystyisin jäämään kotiin edes hetkeksi lasten kanssa. Sisäinen downshiftaaja huutaa aikaa kotona. Miten se on mahdollista, sitä en vielä tiedä. Tiedän olevani työssäni hyvä ja jos olisin lapseton, niin jatkaisin oikein mielelläni, mutta haluanko jättää lapsilleni mielikuvan kiireisestä ja kärttyisästä äidistä, joka aamuisin aina hoputtaa pukemaan ja iltaisin kaahaa kotiin lista kotitöistä mielessäni. Ei, en halua!Haluan näyttää heille maailman pieniä ihmeitä ja itsekin nähdä niitä. Nyt vuodenajat vilahtelevat silmissäni ja huomaan useasti sanovani maailmaa ihmetteleville lapsilleni, että joojoo, katson, katson ja mennään nyt, nyt on kiire!Mihin minulla on kiire?Suorittamaan elämää?Se loppuu NYT.

No, mitä sitten blogiini aion kirjoittaa?Kuinka luotettava on aurinko – aina se nousee ja aina laskee. Kyllä, varmaankin juuri tällaista hippeilyä. Vaikea sitä on aluksi sanoa, mitä tulee kirjoittamaan. Mistä minä sen tietäisin?! Ja tarvitseeko tietää?!

Tarkoituksenani olisi kirjoittaa elämän pienistä ihmeistä ja siitä, miten omaa elämää voisi muuttaa paremmaksi ja arvokkaammaksi. En tiedä, kykenenkö siihen, mutta aina voi yrittää ja myöhemmin myöntää, että epäonnistuin. Epäonnistuminen ei ole heikkoutta, vaikka sillä tavalla minut on kasvatettu uskomaan. Haluan jakaa hienoja kokemuksia ja oivalluksia. Vaikka työstäni en halua sen enempää kertoa niin voin sanoa, että olen vuosia toiminut sosiaalialalla ja pyrkinyt voimauttamaan asiakkaitani. Joissakin tapauksissa olen onnistunut ja joissakin en. Kaikki on ollut niin kiinni siinä, miten vastaanottavainen asiakas on. Näin ajattelen myös mahdollisten lukijoiden kanssa. Mikäli haluaa laput silmillä kulkea eteenpäin kokeilematta mitään uutta, niin ei voi uusia kokemuksia saadakaan. Ja myös se on toki suotavaa, ei kaikkien tarvitse elämäänsä muuttaa minun kriiseilyni vuoksi!Olen minäkin tyytyväinen elämääni, mutta elämästä voi saada vielä paremman pienillä asioilla.