En pidä kiroilusta, koska olen ajatellut sen olevan erittäin ruman kuuloista ja verbaalisesti heikkolahjaisten tapa ilmaista itseään sitten, kun sanat loppuvat. En nyt halua sädekehääni kiillottaa, koska tokikin olen kiroillut ennen kuten se kuuluisa mehtäläinen, mutta lasten syntymän jälkeen olen pyrkinyt korvaamaan kirosanoja muilla sanoilla. Nyt en siihen kuitenkaan pysty, koska rumempaa tapaa en löydä haistatella. Eli HAISTA VITTU, SYÖPÄ!!!

Äitini sairastui yllättäen viime kesänä syöpään. Tai no, eiköhän kaikki yllättäen sairastu. Mammografiassa ei mitään näkynyt, mutta onneksi hän itse oli valveutunut ja vaati tutkimuksia. Kiireellisen leikkauksen jälkeen hän on nyt käynyt sytostaattihoitoja ja sädehoitoja läpi, surrut ja murehtinut, menettänyt hiuksensa ja ripsensä, pahoinvoinut, ollut pohjalla.  Tulevaisuus onneksi kuitenkin näyttää tällä hetkellä melko valoisalta. Pitkä tie on takana ja paljon se ihmiseltä vaatii, että jaksaa kuntouttaa itseään.

Syöpä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Hämmästyttävän paljon on viime viikkoina kuollut julkisuuden henkilöitä syöpään – Lemmy Kilmister ja David Bowie nyt tässä mainitakseni. Paljon on myös syöpään sairastunut ihmisiä..ja eläimiä.

Viime viikolla käytin koiravanhuksemme eläinlääkärissä huolestuttavan karvanlähdön vuoksi. Tuolla reissulla muuttui terve koira kuolemansairaaksi. Karvanlähdön syyksi ilmeni kasvain, jota ei voida poistaa. ”Mikäli oireet pahenevat, suositellaan eutanasiaa” luki eläinlääkärin selvityksessä. Eutanasiaa. Miten pahalta tuo sana kuulostaa, miten loputtomalta. Katsoin koiravanhustamme, joka kuitenkin on pirteä ja elinvoimainen karvanlähtöä lukuun ottamatta, ja mietin, missä vaiheessa tila romahtaa. Mietin myös sitä pirun kasvainta ja kiroan sitä. Miksi sen on pitänyt tulla pilaamaan kaikki?!Siellä se on ja muhii, tekee pahojaan, tappaa hitaasti rakasta koiraamme sisältäpäin. ”Mene helvettiin, POISTU!!!”,tekee mieleni huutaa kasvaimelle.

Olen koiran meille tulosta lähtien ajatellut, että jonain päivänä tulee se päivä, kun toisesta joutuu luopumaan ja tekemään sen viimeisen palveluksen. Vuosia olen sanonut, että tuolloin en aio antaa koirani kärsiä. Nyt kun leima on lyöty, ei mieleni halua hyväksyä asiaa. Tuomion saamisen jälkeen aloin vimmatusti googlailemaan. Halusin löytää vaihtoehtoisen keinon koiran parannukseen. Kai sellaisia on?!Onhan ihmisilläkin mahdollisuus kokeilla vaihtoehtoisia syöpähoitoja, joten miksei koiralla olisi?! Ei löytynyt, ei. Asia pitäisi hyväksyä. Osa minusta hyväksyikin, mutta osa luottaa edelleen siihen, että keksin ja löydän jonkin keinon, mikä joko pitkittää koirani elämää tai tekee siitä miellyttävämpää. Olen hukassa, toiveikas ja surullinen. Eläinlääkäri lohdutteli, että vielä voi mennä vuosiakin, ennen kuin koiran kunto romahtaa. Minä pelkään, ettei koirani näe ensi kesää. 

En tiedä kumpi on parempi, luopua heti vai tehdä luopumista pitkään. Molemmissa on puolensa ja nyt ainakin kykenen käymään kriisin vaiheita jo etukäteen läpi, joten koiramme tuleva poismeno voi olla helpompi hyväksyä. Helppoahan se ei missään nimessä tule olemaan, koska kyse on perheenjäsenestä, joka on ihastuttanut ja raivostuttanut elämäämme vuosia. Koiramme oli vuosia perheemme keskipisteenä, ennen lasten syntymää. Paikkaansa hän on joutunut etsimään vuosien saatossa, mutta aina pysynyt rinnalla. Koskaan, ei ikinä, koiramme ole ollut vihainen tai aggressiivinen, vaan aina häntä heiluen hän on tullut vastaan. Hän on lohduttanut suurissa suruissa ja ollut paikalla kun ollaan iloittu. On siis TODELLA kurjaa luopua omasta, pienestä pennusta, joka on vuosien aikana kasvanut harmaantuneeksi herrasmieheksi.

Vaihtoehtoisia hoitoja etsin edelleen, mutta nyt olen hyväksynyt sen, että parhaiten autan koiraani tarjoamalle hänelle hellyyttä, läheisyyttä ja herkkuja.  Etukäteen ei kannata tulevaa surra, mutta valmistautua siihen voi. Ja pitää puhua. Puhua, puhua, puhua! Toisaalta taas kannattaa näistä viimeisistä yhteisistä hetkistä nauttia ja suoda toiselle arvokas loppu. Mutta ei vielä tänään.